RIKOTTU

Lapsena kaipasin syliä ja hellyyttä, vahvistavia sanoja siitä, että olen tärkeä , olen riittävä, olen näkyvä.

Kun niitä ei tullut, vetäydyin syvän kuoren sisälle turvaan, jossa mikään ei voi minua satuttaa. Ympäristön vahvistus siitä, että olin viallinen, vääränlainen , outo ja seksuaalisten rajojen rikkominen sai minut vetäytymään vielä syvemmälle piiloon.

Minusta tuli ujo, hiljainen lapsi, joka häpesi omaa ääntään ja olemustaan. Hiljaisuus ja kiltteys olivat hyviä ja arvostettuja ominaisuuksia, muut tunteet eivät olleet sallittuja. Vuodet vierivät , suojamuurit tulivat vahvemmiksi ja aina tuli uusia peilejä, tilanteita , niinkauan ,kunnes viha nosti päätään. Nyt riittää.

Vihan tunne toi uutta voiman tunnetta, en ollut enää heikko, en ollut enää uhri, kunnes vihakin lähti hajoamaan ja murenemaan ja jäljelle jäi suru eletystä elämästä.

Aloin tutkimaan ,ketä olin kaikkien noiden muurien takana ja sillä tiellä ollaan vieläkin. Aloin ymmärtämään omaa tarinaani ja esivanhempieni tarinaa. Olin pitkään syyttänyt ympäristöä asiasta, josta he eivät itsekään olleet tietoisia.

Suvun traumat ja tapa toimia tulevat automaatiolla omilta vanhemmilta. Joko lähdet seuraamaan niitä tai taistelemaan niitä vastaan. "Itse ainakin olen parempi vanhempi". Joskus mennään täysin toiseen ääripäähän, lapselta ei uskalleta kieltää mitään. Kaikki se ,mitä me olemme halunneet välttää, pysyy mukanamme niin kauan kunnes päästämme irti taistelusta, vihasta, tuomitsemisesta ja vain hyväksymme tosiasian, että vanhempamme ovat olleet juuri niin hyviä vanhempia, mitä ovat pystyneet olemaan omilla taustoillaan.

Tästä oivalluksesta voi alkaa uusi anteeksiantamisen polku sekä itselle että läheisille. Voiko ihmistä syyttää asiasta, josta hän ei ole ollut tietoinen. Aiemmat sukupolvet ovat vaienneet tunteistaan, on pitänyt vaan jaksaa. Heikkous on ollut sairautta, vahvuutta on ihannoitu. Onko aika kääntää uusi lehti sukujen kirjoissa ? Tarvitaan yksi tietoisuudesta kiinnostunut ihminen, joka lähtee murtamaan totuttuja tapoja, kyseenalaistaa, haluaa toimia uudella tavalla.

Se on pitkä tie, kuoritaan kerroksia pois niinkuin sipulia ja aina, kun luulet, että olet perillä, tulee taas uusi kuori.

Joskus tuntuu, ettei etene mihinkään mutta kun alkaa asioita seuraamaan pitkällä jänteellä, alkaa huomaamaan, kuinka paljon enemmän valoa on elämään tullutkaan ja valoa tulee juuri sen verran, kun olemme valmiit vastaaottamaan.

Mennäänkö yhdessä kohti valoa ?